Johanna Suonpää

Materiaalipohjaisuudella tarkoitetaan tässä sitä, että materiaali voi itsessään olla viesti, eikä vain osa ilmaisua. Teoksen sisältö voi siis syntyä oleellisesti itse materiaalista. Näin esimerkiksi Galleria Johan S:ssä vuonna 2007 esillä olleet, tiskiräteistä tehdyt vapaat solmintatyöt. Lisäksi materiaalilla on muisti: Suonpään mukaan materiaalit eivät ole vain esteettisesti miellyttäviä tai epämiellyttäviä, vaan kätkevät sisälleen myös kollektiivisia muistoja ja tarinoita. Niiden aiheuttamat assosiaatiot riippuvat kunkin katsojan kokemusmaailmasta. Vaikka teos itsessään olisi abstrakti sommitelma, materiaalit saattavat synnyttää katsojassa voimakkaita mielikuvia, ja avata tulkinnallisia ulottuvuuksia figuratiiviseen suuntaan. Materiaaleilla on myös ajallinen ulottuvuutensa. Siinä missä villa ja pellava liittyvät vanhaan tekstiilitraditioon, kirpputorilöydöt kuuluvat tämän päivän tematiikkaan. Suonpään taide syntyy pääasiassa kierrätysmateriaaleista, mutta ekologisuus ei kuitenkaan leimallisesti määrittele hänen työskentelyään tai töittensä sisältöä.

Monet Suonpään viimeaikaisista reliefimäisistä teoksista ovat suorakulmion tai neliön eli perinteisesti ajatellen taulun muotoisia. Tekeminen ei hänen kohdallaan kuitenkaan lähde kokonaismuodosta vaan päätyy siihen. Työ etenee tekniikan ja materiaalinkäytön pohjalta ja laajenee vähitellen lopulliseen kokoonsa ja muotoonsa. Suonpää itse selittää viehtymystään neliöön sen arkkityyppisellä avoimuudella: ”Minulle tuo muoto on hyvin avoin ja sallii paljon sisällöllisiä vapauksia itse teokselle. Neliömäinen muoto on meille useimmille myös niin tuttu, ettei sitä aina edes ajattele olemassa olevaksi.”

Suonpään teoksia määrittelevät ensisijaisesti kolmiulotteisuus ja rakenteellisuus. Kolmiulotteisuus syntyy materiaalin, tekniikan ja valon vuoropuhelusta. Tämä on selvästi havaittavissa jo hänen TaM-lopputyönäyttelyssään vuonna 2001, jossa esimerkiksi harsomainen installaatio Ylimääräinen ilma-ala muodostaa tilaan kolmiulotteisen muodon, joka jatkuu varjona seinälle. Suonpää sanoo tavoittelevansa kokonaisuuksia, jossa sekä teoksen sisäiset osatekijät että visuaaliset jännitteet löytävät oikeat paikkansa. Luonnoksia hän käyttää vain poikkeustapauksissa, kuten tilaustöissä, joissa tilan luonne ja koko on otettava tarkasti huomioon. Vaikka pintarakenne on myös tekstiilitaiteessa tärkeä, sen funktio on toisenlainen kuin piirroksissa tai maalauksissa, joissa operoidaan vain kaksiulotteisella pinnalla. ”Työstän materiaaleja ja ajattelen materiaalien kautta. Piirrän kolmiulotteisella langalla tai oikeastaan teen viivasta kolmiulotteista, koska se on materiaalin kautta mahdollista." Toisinaan jokin idea kehittyy kokonaiseksi sarjaksi. Tällaisia ovat muun muassa kaupunkitilan luonnetta havainnoiva, kullan ja mustan sävyisillä materiaaleilla toteutettu Kaupunki valvoo (2005–2006) ja vielä osittain työn alla oleva, suomalaista peltoa kuvaava teossarja. Suonpää kertoo sarjojen syntyvän joskus myös tekniikan pohjalta. Kun kädet ovat tavoittaneet tietyn rytmin, työstämistä haluaa jatkaa eteenpäin.

Materiaalit ja tekniikka valikoituvat teoksen lähtökohtana olevan idean pohjalta, vaikka joskus myös materiaali saattaa synnyttää perusidean, jonka pohjalle työ kehittyy. Suonpää rakentaa ja käsittelee kolmiulotteista muotoa vapaasti omaa sekatekniikkaansa varioiden. Irrottautuminen perinteisten käsityötekniikoiden kahleista korostaa työskentelyn intuitiivisuutta ja spontaaniutta. Sitä kautta syntyy myös oma kädenjälki. Tekstiilitaiteen perinteisiin suhteutettuna Suonpään taide onkin tietoisesti rajoja rikkovaa. Toisaalta juuri opintojen ja työn kautta omaksuttu vankka tieto on epäilemättä avannut mahdollisuuksia: kun tekniikat ovat hallussa, niistä voi vapautua ja niiden pohjalta voi luoda jotain uutta.

Tekstiilitaide vaikuttaa nykyisin hyvin naisvaltaiselta alalta, ja se myös usein sidotaan naisten käsityötraditioon, vaikka laajassa historiallisessa ja kulttuurisessa kontekstissa tekstiilien suunnitteluun ja toteuttamiseen ovat osallistuneet niin miehet kuin naiset. Työnjako on liittynyt paljolti tekstiilien funktioihin. Suonpää ei katso ilmentävänsä taiteellaan erityisesti naiseutta. Hän näkee niin tekniikoidensa ja materiaaliensa kuin teostensa lähtökohtien ja aiheiden olevan pääasiassa sukupuoliriippumattomia. Vaikka hän myöntääkin tiettyjen opittujen käytäntöjen kuten sosiaalisten, moraalisten, fyysisten ja seksuaalisten olemassaolon ja niiden sukupuolittavan vaikutuksen, hän on nostanut naiseuden tietoisesti teemakseen vain harvoin, kuten esimerkiksi äitinä olemisen roolia kommentoivassa teoksessa Sidos (2008). Sen materiaaleihin kuului muun muassa tyhjiä äidinmaidonkorvikepurkkeja. Tässäkin nimi viittaa sekä teoksen sisältöön että tekniikkaan, joka on vapaamuotoinen punos. Suonpään tilateos Verkko (2001) Asunto-osakeyhtiö Avaran pääkonttorissa Rastilassa puolestaan linkittyy perinteisesti miehiseen, verkonpunonnan traditioon. Erilaisista valkoisista materiaaleista solmittu, noin 17- metriä korkea teos muuttaa ilmettään vuorokauden ja vuodenaikojen valaistuksen mukaan.

Valo ja väri

Johanna Suonpään teoksissa valolla ja varjoilla on oleellinen merkitys niin muodon kuin sisällön luomisessa. Kolmiulotteisiksi muu muassa punos- ja solmintatekniikalla työstetyt aiheet elävät ja muuntuvat vaihtuvien valaistusolosuhteiden mukaan. Valo ei vain yksinkertaisesti lisää plastisuutta, vaan se langettaa varjoja rakenteiden sisälle ja taustalle. Lisäksi kaikki materiaalit heijastavat valoa omalla tavallaan pintarakenteestaan riippuen. Siinä missä sametti tuntuu imevän valon sisäänsä, silkki ja muovi heijastavat sen takaisin. Monet teoksista ovat monokromaattisia tai lähestulkoon, mikä edelleen korostaa valöörierojen merkitystä. Villiköynnös-nimisessä punaisessa reliefissä (2008) pääosa etualan punoksesta on tehty samasta mattapintaisesta kankaasta kuin tausta. Kyseinen kangas sekoittuu punoksessa muiden, silkinkiiltoisten ja harsomaisten materiaalien kanssa yhtenäiseksi konstruktioksi. Vain heikosti valoa heijastava tausta sulattaa punoksen heittovarjot itseensä kuin pehmeä paperi musteen. Valot ja varjot myös muovaavat punoksesta plastisen ja luovat tilaa edessä olevan rakenteen ja taustan välille synnyttäen erilaisia syvyystasoja.

Taiteilija leikkii usein valoefekteillä ja toisinaan jopa optisilla harhoilla. Mustalla jätesäkkimuovilla päällystetystä raudottajalangasta punotussa pienikokoisessa teoksessa Hiillos (2007), rakenne on ryijymäisen runsas. Pintojen kiilto voi olla suorassa valossa miltei sähköistä, mutta samalla varjot luovat punoksen sisälle tilaa. Katsoja kuitenkin hämääntyy koettaessaan hahmottaa työn syvyysulottuvuuksia, sillä mustaan taustaan ommellut mustat säteilevät paljetit näyttävät pyrkivän optisesti pintaan kuin viimeiset tulenkipinät hiilloksessa. Vaikka reliefi on rakennettu mustasta mustalle: ”taustalla tapahtuu kaikenaikaa”. Toinen musta teos, Marraskuinen pelto (2008) graafisena ja suurikokoisena puolestaan nostaa jätesäkkimuovin ominaisuudet toisella tavalla esiin. Kudos on kuin monikerroksista verikaali- ja horisontaaliviivaa, joka sitoo heijastuksiinsa ympäristön värit: ”En ajattele mustaa synkkänä, vaan vivahteikkaana materiaalina; kommunikoidessaan valon ja ympäristön kanssa, se muuttuu niiden vaikutuksesta suoraan väriksi.”

Liike ja rytmi

Jos intuitiivinen ja spontaani työskentely synnyttää yksilöllisen kädenjäljen, luo se myös taiteilijalle ominaisen rytmin. Liike ja rytmi ovatkin Suonpään reliefeissä yhtä oleellisia kuin valöörierot. Teoksessa Villiköynnös oleellista on liike, joka muodostuu punaisesta köynnöstävästä rakenteesta punaista taustaa vasten ja taustalle valon aikaansaamista heittovarjoista. Rakenne on dynaaminen ja voimakkaasti kulkeva. Kokonaisuus on kontemplatiivinen kuin rukousnauha, jota voi kiertää sormissaan loppumattomasti. Katse tarttuu punoksen osaan, kulkee sitä pitkin, haarautuu solmukohdassa eri suuntaan, pysähtyy jonnekin, muuttaa taas pian kulkuaan toisaalle ja löytää loputtomasti eri reittejä. Jännite syntyy osaksi juuri hitaan ja huolellisen työstämisen (kontemplatiivisuus) ja liikkeen välisestä ristiriidasta. Teoksen orgaaninen rytmi assosioituu ahnaasti kasvaviin luonnonköynnöksiin, joiden kaoottisessa kulussa on kuitenkin logiikka ja päämäärä näennäisestä epäjärjestyksestä huolimatta. Miltei monokromaattinen punainen taas luo teokseen fyysisyyttä, ruumiillisuutta ja lämpöä – se on veren, seksuaalisuuden ja voimakkaiden tunteiden väri, joka saa sydämen sykkimään nopeammin. Se voi luoda mielikuvan punaisista huulista, naiseudesta, ruusuista ja rakastumisesta, mutta taiteilijalle se lienee symbolisoinut elämässä pysymisen taistelua: ”Villiköynnös-teoksessa huomasin leikkiväni ajatuksella, että villit rönsyt pyrkivät pois pikkuhiljaa punaisesta tiukasta kasvupaikastaan -- villiköynnökset eivät suostu asettautumaan asetelmaan.”

Partituuri (2009) viittaa nimellään musiikkiin ja assosioituu näin melodisuuteen ja rytmiin. Sekin on rakennettu mustalla jätesäkkimuovilla päällystetystä kaapelista, mutta tällä kertaa tausta on jätetty avoimeksi, jolloin rytmi ja muoto tulevat voimakkaasti esille yksiväristä seinää vasten. Teos on kuin harvaan työstetty kuvakudos ja sitoutuu siinä suhteessa tekstiilitaiteen perinteiseen materiaalinkäyttöön, joka on erilaista kuin esimerkiksi maalaustaiteessa. Taustan tai pohjan puuttuminen korostaa käsillä tekemisen, käsityön rytmin vaikutelmaa – taukoja, toistoja, poljentoa – ja vähentää samalla teoksen sitoutuneisuutta tiettyyn (nyt olemassa olevaan) kokonaismuotoon. Vaikka taiteilija on määritellyt Partituurille tietyn koon ja muodon, se on edelleen hyvin avoin, kuin osa prosessista, ja juuri tässä ilmenee myös yksi sen visuaalisista jännitteistä.

Hopeanvärinen alumiinista ja valoa heijastavasta kankaasta työstetty Lähde (2009) perustuu rengasmaisten muotojen ja monitasoisen kumpuilevan pinnan rytmille. Nimen johdattelemana teos kuljettaa ajatukset pulppuavaan veteen. Myös tässä pintarakenteen taustalle luomilla varjoilla on tärkeä merkitys liikevaikutelmalle, vaikka heijastava pinta osittain pehmentääkin efektiä. Monien muiden Suonpään reliefien tapaan, Lähde on moniaistinen teos, jossa liike herättää paisi visuaalisia myös kuuloaistiin liittyviä vaikutelmia ja tekstuuri puolestaan luo haptisen – käsin kosketeltavuuden tunnun.

Orgaanisuus ja ornamentiikka

Suonpään teoksissa on usein läsnä dekoratiivinen ulottuvuus. Se ilmenee pikemmin muotojen orgaanisuutena abstraktilla tasolla kuin konkreettisina kuvioina. Hahmottaminen on jätetty katsojan mielikuvituksen varaan. Ihminen on muinaisesta historiastaan lähtien ollut viehättynyt ornamenteista. Niissä on jotakin, johon osa aivoistamme reagoi välittömästi. Vasta modernismin yksioikoisten ihanteiden seurauksena dekoratiivisuus alettiin mieltää etupäässä negatiiviseksi elementiksi – joksikin sellaiseksi, joka ei kuulu ”puhtaaseen” taiteeseen. Kun viime vuosikymmeninä monet taiteen historiaa kanonisoivat periaatteet on kyseenalaistettu, myös ornamentiikkaan ja dekoratiivisuuteen on alettu suhtautua myönteisemmin. Suonpää liittää oman ornamentaalisuutensa erityisesti luonnossa esiintyviin orgaanisiin muotoihin. Myös pelkistynyt ja riisuttu urbaani ympäristö saattaa näyttäytyä hänelle dekoratiivisena, vaikkakin vain viitteellisesti. ”Liitän ornamentaalisuuden helposti nimenomaan kauneuteen. Vaikka rumuuden estetiikkakin voi olla kiinnostavaa, pidän kauneuden olemassaoloa merkittävänä itseisarvona -- pohditaanpa sitä sitten missä konseptissa tahansa."

Suuri osa Suonpään tuotannosta liittyy tekniikaltaan punontaan, sidontaan ja solmimiseen, ja joissakin teoksissa materiaalipohja on hyvin laaja. Vantaan taidemuseon Otto-näytelyssä (2008–2009) ja sitä ennen Johan S:ssä esillä ollut Kattaus on rakennettu muun muassa kertakäyttöastioista, alumiinista, peileistä, virkatuista pitsiliinoista, kankaista, kengistä ja ruokailuvälineistä. Kaikki on koostettu hopeaiseksi pöydäksi, jonka pinnalle materiaalimeri muodostaa tiiviin kudoksen. Esineet synnyttävät dekoratiivisen massan, fragmentaarisen pinnan, jonka muodot enää vain muistuttavat todellisista esineistä. Taiteilija näkee Kattauksen tunnelmassa viitteitä uusrokokoohon ja turhamaisuuteen. Teoksen voisi myös tulkita kommentoivan kaikkea sitä kitsiä, jolla ihminen tänä päivänä täyttää tilan. Tässä teoksessa dekoratiivisuus siis rinnastuu sisällöllisenä tehokeinona turhuuteen.

Käsillä tekemistä

Johanna Suonpään ensimmäinen unelmien ammatti oli kukkakauppias tai kukkien sitoja. Käsillä tekeminen ja piirtäminen olivat lapsesta asti mieluisinta ajanvietettä, vaikka harrastuksin kuului myös musiikkia ja liikuntaa. Tie taiteilijaksi johti ensin Vapaaseen taidekouluun ja lopulta Taideteolliseen korkeakouluun tekstiilitaiteen laitokseen, josta hän valmistui taiteen maisteriksi vuonna 2001. Hän menestyi monissa kilpailussa jo opiskeluaikanaan, ja on valmistumisvuodestaan lähtien pitänyt useita yksityisnäyttelyitä ja ollut mukana yhteisnäyttelyissä. Luonto ja kaupunkitila olivat jo lapsena lähellä sydäntä, ja ne ovat säilyneet tärkeinä inspiraation lähteinä myös taiteellisessa työssä. Monet nimistä, kuten Valkoinen maisema, Pilvi, Lähde tai Hiillos, liittyvät ympäristöön, josta aiheet kumpuavat, mutta nimen antaminen ei ole yksinkertainen asia. Samalla kun nimi avaa se myös rajaa teoksen kokemista ja ohjaa tulkintaa. Suonpää kokee työnsä määrittelemättömiksi ja tulkinnoille avoimiksi elementeiksi, joiden tarinat liikkuvat ja elävät: "Ajattelen että nimen tulisi olla teokselle jatkumo. Jollain tapaa sen pitäisi tukea ja lisätä monimerkityksisyyttä. Tämä on vaikeaa ja voi käydä niinkin, että annettu nimi latistaa teoksen kaksiulotteiseksi."

Vaikka taiteilijaksi ryhtyminen on nykyisin huomattavasti tavallisempi ja hyväksytympi asia kuin esimerkiksi sata vuotta sitten, taiteilijaksi kasvaminen ei koskaan ole itsestäänselvyys. Taiteilijuutta mystifioidaan edelleen, jopa niin, että taiteilija tunnistetaan paremmin kyseisen ammattikunnan edustajaksi, jos hän on jollain tapaa erilainen. Myös Suonpäälle taiteilijuus esiintyi nuorena jonain outona, josta ei tiedetty juuri mitään: ”-- yritin kyllä kaikin tavoin välttää aluksi sitä, että ryhtyisin taiteilijaksi.” Taide kuitenkin vei mukanaan vastaan pyristelystä huolimatta. ”Tämä tapa elää ja tehdä työtä on ainoa mikä loppujen lopuksi tuntuu luontevalta tavalta olla. Se on se mihin olen pikkuhiljaa kasvanut ja mihin minulla on suuri halu ja perimmäinen intohimo riippumatta elämän eri jaksoista, tilanteista ja muutoksista.”

[artikkeli perustuu Johanna Suonpään haastatteluihin 26.5., 20.6. ja 3.7.2010]